Evakkoiltamat 2009
Evakosta kaveriksi-iltamat 2006

Anne Kuorsalo
Hilkka Vaittinen Eino Kajava Heidi Koivula Per Carlander Aloitussivulle


Evakkoiltamissa tunnelmoitiin sanoin ja sävelin

Historia pitää tuntea mutta tulevaisuuteen katsoa. Näin tiivisti professori Laila Hirvisaari Evakkoiltamissa Urjalassa. Iltamat keräsivät kirkonkylän koulun juhlasalin yli puolilleen.

Yleisöä oli tullut Urjalan lisäksi naapureista, sillä iltamissa esiintyi myös toinen suosittu taitelija Erkki Liikanen. Hirvisaari kertoi tilaisuuden aluksi kirjoittamisesta. Hän aloitti hauskuuttamalla kuulijoita paljastamalla, että on tehnyt ennen Urjalaan tuloa keuhkoleikkauksen.

Se tapahtuu Hirvisaaren tänä syksynä ilmestyvässä kirjassa "Pihkovan kellot". Sen tapahtumat sijoittuvat sotasairaalaan ja ajankohta on ensimmäinen maailmansota. Kirja päättää neliosaisen Imatra -sarjan.

Hirvisaari vastaili häntä haastatelleiden Anne Kuorsalon ja Seppo Pirhosen kysymyksien lisäksi myös yleisön kysymyksiin. Hän selvitti mm. isoisänsä, sodassa kaatuneen isänsä isän, hyvän tarinoiden kertojan vaikutusta. Pieni lapsi imi tarinat, joista kaikki eivät ehkä olleet edes sopivia tytön korville.

Hirvisaaren isä kaatui sodassa. Perhe joutui myös evakkotielle, mutta koti säilyi nykyisen Suomen rajojen sisällä lähellä Lappeenrantaa. Tilaisuudessa paljastui sekin, että Erkki Liikasen perheen evakkomatka oli johtanut aivan Laila Hirvisaaren naapuriin, Lamposaareen.

Miten kirjailijaksi tullaan? Sitäkin sivuttiin. Hirvisaari kiitteli vuolaasti, miten nykyiset nuoret kirjailijat ovat hyvin koulutettuja ja otti vertailukohdaksi itsensä ja toisen suositun kirjailijan, Kalle Päätalon. Silti pelkkä koulutus ei tee kirjailijaa. Se vaatii jotain synnynnäistä,
arveli Hirvisaari. Nuorista kirjailijoista hän neuvoi lukemaan Sofi Oksasta.

Kun kirjailijan työ sujuu, siihen voi uppoutua tuntikausiksi kaiken muun unohtaen. Jos taas tarina ei kulje, on parasta pitää tauko ja tehdä jotain muuta. Kun teos valmistuu, moni mieskirjailija tyhjentää päänsä tarttumalla pulloon. Hirvisaari sen sijaan kertoi ryhtyvänsä toisenlaisiin lasihommiin, ikkunanpesuun.

Hirvisaari lähti Urjalasta mukanaan paikallisin voimin syntynyttä luettavaa. Urjalan Karjalaiset lahjoittivat hänelle Asko Viholaisen uusimman kirjan, kolmannen runokokoelman "Murteet murenevat". Eija Järvinen luki iltamissa kirjasta katkelman, joka kuvaa toimesta toimeen rientävää karjalaista naista

Hirvisaaren jälkeen lavalle nousivat Erkki Liikanen ja häntä säestänyt Raimo Rantanen. Kaksikko esitti ensin Oskar Merikannon lauluja, mutta suosittu Evakkorekikin kuultiin kahdesti. Lisäksi Liikanen innosti yleisöä myös
yhteislauluun.

Iltamat järjestivät Urjalan Karjalaiset ja Punnuksen kyläkirjatoimikunta yhteistyössä Urjalan kunnan kanssa. Ne olivat jatkoa kolme vuotta sitten pidetyille tarinointi-iltamille, joissa kuultiin puheenvuoroja evakkojen tulosta ja vaikutuksesta Urjalaan. Silloinkin musiikkiohjelmasta vastasi Erkki Liikanen.


Kirjailija Laila Hirvisaari vastasi Anne Kuorsalon ja Seppo Pirhosen kysymyksiin. Kuva Auli Kumpunen

Erkki Liikanen viihdytti yleisöä sekä iskelmillä että klassisen musiikin helmillä säestäjänään Raimo Rantanen. Kuva Helena Vaittinen
Iltaman runsaslukuinen yliesö tutustui myös Asko Viholaisen uuteen runokirjaan Murteet murenoot. Kuva Helena Vaittinen

Laila Hirvisaaren vieressä Urjalan Karjalaisten puheenjohtaja Eija Järvinen sekä Ane Kuorsalo ja Seppo Pirhonen. Kuva Auli Kumpunen


 


Tarinointi-iltamat Evakosta kaveriksi houkuttelivat peräti yli kahden sadan
hengen yleisön kirkonkylän koululle keskiviikkona 2.8.2006 ja onnistuivat muutenkin hyvin.

Aluksi tunnelmiin johdattelivat Eija ja Kari Järvinen näytelmällään kahden
Hilman kohtalossa. Toinen Hilmoista on hämäläistaloon miniäksi päätyvä
karjalaistyttö, joka on kovilla vieraan murteen ja tapojen keskellä. Toinen
on sotaleskeksi jäävä Hilma, joka niin ikään selviää evakkona lastensa
kanssa.

 

 

 

 

Eija ja Kari Järvisen näytelmässä karjalaisminiän hämäläiset appivanhemmat
Esteri ja Kaarlo puntaroivat, mikä oli Hilmassa hyvää ja mikä outoa.
Lopputulos oppivaisesta tytöstä jää plussan puolelle.

Hilkka Vaittinen muisteli aluksi, miten kaoottinen oli evakkoon lähtö
kesällä 1944, kun tilanteesta Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alettua ei
ollut tietoa muilla kuin rintamalla olleilla.

 

 

 

 

Hilkka Vaittinen kertoi, että oppikouluun mentyä
tyttäret alkoivat välttää karjalan murteen käyttöä.

Urjalassa Vaittisen perhe asui ensin muiden evakkojen kanssa Köppilässä,
jossa paikkakuntalaisten kanssa oltiin varsin vähän tekemisissä. Muutto
Kampparinkulmalle Honkolan kartanon entisen sivutilan Villamon työväen
asuintaloon toi nuorelle parille ensimmäisen oman kodin: huoneen, laudasta
tehdyn pöydän ja hetekan.

Nyt kunnostetusta Villamon talosta on tullut niin rakas, ettei Hilkka suostu
lähtemään kirkolle, vaikka monet ikätoverit ovat sinne muuttaneet ja
puolison kuolemasta on jo 23 vuotta.

Hilkka mainitsi kaksi asiaa, jotka evakoita Urjalassa ihmetyttivät. Nuoret
valitsivat tanssipaikkansa poliittisen suuntauksen mukaan. Vasta kun
karjalaiset alkoivat käydä niin työväentaloilla kuin vanhoilla
suojeluskuntataloilla, myös paikkakuntalaiset uskaltautuivat muihin kuin
"omiin" paikkoihin.

Myös kinkerimeininki ihmetytti. Taloissa "parempi" väki kutsuttiin
kuiskaamalla kahville kamareihin, muille tuotiin kaljakannu pöytään. Kun
karjalaiset eivät olleet moiseen erotteluun tottuneet, moni meni kutsumatta
kahville ja tunsi itsensä noloksi. Vielä useampi lopetti kinkereillä
käynnit. Tilanne laukesi, kun kirkollisissa ilmoituksissa alettiin antaa
tarjoiluohjeita.

Hämäläisnäkökulman tuonut Urjalan Sanomien päätoimittajana pitkään ollut
Eino Kajava kaipaili haastelua takaisin Urjalan raitille ja neuvoi
menemään karjalaisten kanssa kotiseutumatkalle, koska silloin selviää, mitä
kaiho on.

Pentinkulman päivien toiminnanjohtaja Heidi Koivula kertoi karjalaisista
juurista suvun rikkautena ja arveli, että kouluissa evakoiden kokemuksia
pitäisi käsitellä laajemminkin kuten tehdään Amerikan intiaanien
tuhoutumisen ja toisen maailmansodan juutalaisten kansanmurhan osalta.

 

 

 

 

Pekka Carlander kertoi, miten oudolta Urjalan
kunnanlääkärin käytös tuntui hänen Karjalasta
evakkona tulleista sukulaisistaan.

Kaikkien tuntema opettaja Pekka Carlander kertoi, miten Urjalan
kunnanlääkäri Einola oli kiroilullaan pelästyttänyt useampaan kertaan hänen
iäkkään Kuokkalasta Urjalaan evakkoon tulleen tätinsä.

Carlander tuli Urjalaan töihin 1954 nuorena helsinkiläispoikana.
"Ensimmäisenä avasivat ovensa evakkoperheet. Paikkakuntalaiset katsoivat
ensin kymmenen vuotta ennen kuin ottivat omakseen."

Moni tarina jäi kertomatta, mutta illassa kuultiin myös pienen pojan kokemus
käynnistä "Suven Ailia katsomassa." Kotiin tultuaan poika totesi, että "se
kettu olikin täti."

Evakko-iltamat kruunasi Erkki Liikasen ja Eero Kurjen Evakkoreki.

Tilaisuuden järjestivät Urjalan kunta, Urjalaan Karjalaiset ja Punnuksen
kyläkirjatoiminta. Ajatuksen iltamista esitti Anne Kuorsalo, kun kesällä
2005 valmistunut Punnuksen kyläkirja herätti kysymyksen, mitä evakoille
tapahtui Urjalassa ja miten sopeutuminen uusiin oloihin sujui.

Evakkojen asuttaminen oli menestys, mutta sen yksityiskohdista ei ole koottu
tietoa. Tarinointi-iltamien otsikko Evakosta kaveriksi otettiin kesän
Pentinkulman päivien aiheesta, joka on kirjailija ja sen kaverit.


Anne Kuorsalon tervehdyspuhe

 

 

Anne Kuorsalo toivoi evakoiden Urjalaan asettumiseen liittyvien tarinoiden kokoamista.

Hyvä yleisö

Tervetuloa Evakosta kaveriksi tarinointi-iltamiin. On mukavaa, että meitä on
täällä tänään koolla näin suuri joukko.

Ajatus iltamista syntyi lähes tasan vuosi sitten, kun tässä samassa salissa
pidettiin Muolaan juhlia vuoden 2005 heinäkuun lopulla. Silloin oli
valmistunut Punnuksen kyläkirja, Punnus puoli pitäjää.

Kun valmistelin kirjan esittelyä, pysähdyin miettimään sitä, miten tarina
ikään kuin jää kesken. Kirjan sisältö päättyy pääosin punnuslaisten tuloon
Urjalaan. Samalla kirja herättää uusia kysymyksiä: mitä sitten tapahtui?
Miten Muolaan Punnuksesta ja kaikista muistakin Muolaan kylistä ja Karjalan
pitäjistä Urjalaan tulleet evakot sopeutuivat? Entä kuinka
paikkakuntalaiset sopeutuivat heihin? Ja mitä tapahtui Urjalalle? Miten
Urjala muuttui evakoiden myötä?

Tänä iltana jatketaan tarinointia, miten Evakoista tuli kavereita. Otsikko
on mukailtu Pentinkulman päivien tämän vuoden aiheesta kirjailija ja sen
kaverit.

Evakoista tuli Urjalassa kuten muuallakin Suomessa kavereita. Loppu oli
onnellinen, ja se tekee tarinoinnin helpoksi. Silti matka kaveruuteen ei
ollut suora vaan siihen mahtuu myös surullisia tarinoita. Ne kaikki ovat osa
Urjalan ja asukkaiden historiaa. Nämä historian eläväksi tekevät tarinat
kannattaa koota talteen.

Vielä kerran tervetuloa ja ensimmäiseksi Eija ja Kari Järvisen kahden Hilman
tarina. Sekin on tositarina.


"Kato äite, evakollakin on varpaat!"

 

 

 

 

Eino Kajava paljasti saaneensa ensikosketuksen Karjalan heimoon jo
äidinmaidossa.


a, miekii käyn sit haastamaa!


No, en todellakaan (arvoisa yleisö) vaikka periaatteessa murteen
pitäisi sujua minulta hyvinkin, sillä olen imenyt karjalaisuutta jo
äidinmaidossa. Monilapsisen evakkoperheen äiti tarjosi runsaudestaan
apua omalle äidilleni, jolta imettäminen ei oikein tahtonut sujua.
Ehkä tämän avustusmaidon vaikutukset eivät olleet kovin pitkäaikaisia,
mutta ensikosketus heimoon oli joka tapauksessa varsin intiimi.

Tässä haluan näyttää esitykseni ainoan kalvon. Kuvan ottajaa en tiedä
ja kiitokset hänen taidoistaan tulisivat joka tapauksessa pahasti
jälkijunassa. Asetelmallisuudestaan huolimatta kuva kertoo paljon.
Edessä keskellä istuva Hämeen valkotukkainen poika on saanut yhdellä
kertaa seitsemän leikkitoveria. Kuvaaja on onnistunut houkuttelemaan
hymyä lähes jokaisen lapsen kasvoille.

Kaveruuteen tuskin oli esteitä tuossa iässä.

Tämän esityksen summittaiseksi alaotsikoksi valittiin muuan lausahdus:
"Kato äite, evakollakin on varpaat!" Mitään suuria eroja - ainakaan
näkyviä - ei kantaväestön ja evakoiden välillä sentään ollut, vaikka
tuosta lapsen lausahduksesta olisi voinut niinkin päätellä. Kyse oli
luonnollisista ennakkoluuloista, jotka hälvenivät sitä mukaa, kun
tulokkaita opittiin lähemmin tuntemaan.

Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole viipyä näissä ensikokemuksissa tämän
pidempään, vaan olen saanut puheenvuoron sen vuoksi, että minun
pitäisi kertoa jotain siitä, miten 'heimosuhteet' ovat muuttuneet tai
kehittyneet viime vuosikymmeninä. Kadenkymmenenviiden vuoden poissaolo
paikkakunnalta saattaisi antaa tarpeelllisen etäisyyden, jotta
muutoksen näkisi. 60-luvun alkupuolelta 90-luvun alkuun opettelin
rehtiä ja röteetä pohjalaisuutta palatakseni sitten tänne isieni
maille.

Mitä tällä välin oli tapahtunut?

Jotain jo kertoo se, että työssäni paikallislehden päätoimittajana
täällä en tullut edes ajatelleeksi karjalaisuutta minään erillisenä
ilmiönä. Vanhastaan toki tiesin jo nimien perusteella useimpien
taustan: "no, nehän ovat niitä Karhuja ja Susia ja muita mettän
eläviä" kuten joku aikanaan määritteli oudot karjalaiset sukunimet.
Ilahduttavaa oli kun vielä kohtasi jonkun joka aidosti haastoi.
Omanikäiseni olivat hävinneet valtaosin maailman tuuliin ja jäljelle
jääneiltäkin on karjalan murre latistunut ellei peräti hävinnyt,
ainakaan he eivät sitä viljalti käytä.

Sen sijaan säilynyt piirre on kokoontumisaktiivisuus, karjalaisten
juhlissa ei tarvitse valitella yleisökatoa. ( no, miten mahtaa olla
tämän tilaisuuden laita?). Talkoilla tekemisen taito ja halu ovat myös
säilyneet. 'Ilo pintaan...-ilmiö' taitaa valitettavasti olla
laantumaan päin, perusurjalalainen synkkyys ja pessimismi väistyy ja
antaa vilpittömälle naurulle tilaa niin hitaasti.

Jos Urjalan kohdalla rupeaa puhumaan kantaväestöstä, niin ei varmasti
oikein tiedä, mistä puhuu. Sen verran vilkasta on muuttoliike ollut,
että on voitu kokea jo useampiakin siirtolaisuusaaltoja, vahinko vain,
että sittemmin etupäässä täältä pois päin.

Olisihan se jo melkoinen ihme, jos Urjalankaan olosuhteissa ei 60
vuotta olisi riittänyt siihen, että karjalaisista on tullut
erottamaton osa pitäjän väestöä - erottamaton ja siten myös ehkä
erottumatonkin. Kun unohdetaan yksilöiden hätä ja kärsimys, voidaan
viranomaisarviona todeta nykykielellä, että kotouttaminen onnistui
mallikelpoisesti.

Tuliko evakoista kaveri?

Tulihan heistä ainakin koulukavereita, armeijakavereita, puolisoita,
ystäviä, sydänystäviä ja tietysti he olivat keskenään kavereita. Jos
talvisota tai viimeistään jatkosota olisi päättynyt toisin, evakoista
olisi tullut tovereita - kuten meistä kaikista. Historiassa kaikki
tapahtuu kuitenkin niin kuin on tapahduttava, tovereita ei tullut -
tuli vain evakoita.

Suomessa kyettiin omin voimin ja omin varoin asuttamaan ja
integroimaan siirtoväki muuhun väestöön suhteellisen lyhyessä ajassa.
Meille ei muodostunut juuretonta pakolaisluokkaa niin kuin moneen
muuhun Euroopan valtioon.

Suomi luovutti sodan voittajavallalle alueensa tyhjänä. Karjalasta ja
Petsamosta siirtyivät kaikki asukkaat uuden rajan länsipuolelle. He
eivät lähteneet kotiseudultaan Neuvostoliiton karkottamina, vaan
omasta tahdostaan vapaaehtoisesti ilman omien suostuttelua tai
vieraan terrorisointia. Karjala luovutettiin tyhjänä ilman ihmisiä.

Siirtoväen asuttamisessa kyse oli herkistä asioista, kun puututtiin
maanomistusoloihin. Asuttamis- ja korvauskysymykset hoidettiin
kuitenkin demokraattisesti eduskunnassa. Maan jakoa siirtolaisille
teki helpommaksi se, että ensisijassa luovuttajina olivat yhteisöt ja
vasta sitten yksityiset maanomistajat. Maausko oli vahva ja silloin
vielä luotettiin siihenkin, että Suomen kaltaisessa maassa
pienviljelys antaa toimeentulon.


Kasvatus yhteisöllisyyteen


Koululaitos oli tärkeä sopeuttaja. Kansakoulu kasvatti
ihanteellisuuteen, yhteisöllisyyteen ja yhteisvastuuseen. Tasa-arvo
toteutui hyvin kansakoulussa ja vielä oppikoulussakin. Ainakaan
heimoraja ei ollut se, joka olisi luonut eriarvoisuutta. Vasta
myöhemmin keksittiin koululaitoksen tasapäistävä vaikutus, kun
ryhdyttiin rakentamaan tätä nykyistä yksilökeskeistä, omanvoiton
pyyntiin keskittyvää yhteiskuntaa, jossa solidaarisuus on unohtunut.
Sodanjälkeisissä oloissa kansakunnan selviytymisen ja sitä seuranneen
menestymisen kannalta valittu tasa-arvon linja oli ainoa oikea, josko
nyt sitten globalisaation aikakaudella onkin yksilöiden,
huippuosaajien ja omituisuuksien valtakausi.

Koulussa ei kiusattu tai pilkattu, ei ainakaan karjalaisuutta.

Vikkaus oli se ominaisuus, jota eniten korostettiin, kun arvioitiin
karjalaisia lapsia. Ero hämäläisen jöröyden ja karjalaisen eläväisyyden
välillä oli silmiinpistävä ja helposti havaittava. Vilkkaus merkitsi
myös kykyä oppia ja omaksua uusia asioita, joskus vilkkaudesta tosin
saattoi tulla koulussa työrauhakysymys.

Karjalaiset sallivat elämäänsä myös paljon tunteikkuutta, tunteet
olivat luvallisia jopa miehille. Siinä missä hämäläinen puri hammasta
ja vaikeni, karjalainen osasi selittää ja selvittää tuntemuksensa.


Elämän evakkona


Kirjailija Eeva Kilpi on teoksessaan Elämän evakkona koskettavasti
kuvannut sen, kuinka jotkut ovat kokeneet eläneensä evakossa, evakkona
koko elämänsä. Tämä on suorastaan evakkouden evankeliumi. Suora
lainaus:

"Ja entä kun avaa lehden ja näkee sen ristien tumman metsän: syntynyt
Koivistolla, syntynyt Kurkijoella, syntynyt Hiitolassa. Syntynyt
Sortavalassa, Viipurissa, Käkisalmella. Syntynyt,, syntynyt, syntynyt.
Syntynyt siellä kotiseudullaan, ollut siellä kotonaan, vain siellä,
sen jälkeen elänyt evakossa, evakkona koko elämänsä, pärjännyt yleensä
kyllä, jopa menestynyt, pakkohan karjalaisten on ollut menestyä, eivät
he olisi selviytyneet Suomessa muuten, siinä sivussa elvyttäneet
Suomen talouselämän ja kulttuurin, sanoisi joku, rikastuttaneet
kirjallisuutta, luoneet taidetta, vaikka eivät kansanrunoja
onnistuneetkaan pitämään omissa nimissään, vaan nekin ryöstettiin
heiltä kuin sampo ikään; parantaneet suomalaisten rotuominaisuuksia
naimalla hämäläisiä ( koskee erityisesti meitä) levittäneet
tasa-arvoisuutta ja demokratiaa Pohjanmaalle, sovitelleet
satakuntalaisten riitoja, liennyttäneet uusmaalaisten jäykkyyttä ja
kutkutelleet heidän ylhyyttään, tulleet toimeen jopa savolaisten
kanssa. Antaneet ensin maansa, sen jälkeen panneet kaikin tavoin
likoon itsensä, koska eivät osaa elää toisin eivätkä siedä muita
ihmisiä muuten kuin tavalla tai toisella sulkemalla heidät syliinsä.
luovuttaneet kaiken paitsi sen, mitä mikään ei voi siirtää, muistonsa.

Kuolinilmotusten syntymäpaikkoja lukiessa oli alkanut tuntua, että
luovutettujen kaupunkien ja paikkakuntien nimet loistivat ja hohtivat,
tuikkivat ja kimaltelivat ohi muiden sanomalehtien sivuillakin. Ne
loistivat kuin valot iltaisin Viipurin lahdella."

Eeva Kilven teksti on kaikesta kaunopuheisuudestaan huolimatta
pakahduttavan surullinen. Elämän evakoksihan voi meillä joutua vielä
nytkin. Syyt vain ovat erilaisia, sitä sanotaan syrjäytmiseksi.

Päälleajo-oikeutta ei ollutkaan

Muuan tarina voisi kuvata sitä, kuinka siirtolaiset kykenivät nopeasti
ottamaan kyläyhteisössäkin täysivaltaisen jäsenyyden.

Lämsän Aku joutui hevoskärryineen kapealla tiellä yhteentörmäykseen
auton kanssa. Autoon tuli jonkilaisia peltikolhuja, mutta muuten
tilanteesta selvittiin vähällä etenkin sen ansiosta, että Aku auliisti
myönsi ns. syyllisyytensä ja lupasi korvata autoon tulleet vahingot.
Aikanaan auton omistaja peri Akulta korjauslaskua. Maksua ei vain
ruvennut kuulumaan. Kerran Akun tavatessaan automies ihmetteli, että
maksu on kovasti myöhässä, johon Aku totesi:

"A, ko mie oon kuult, jot päälleajo-oikeut ei ookaa kellää!"

Tämä tarkoitti etenkin Akun kannalta sitä, että jos olikin aiemmin
pantu jättämään kotinsa, tönitty ja tuupittu, nyt elettiin
vakiintuneissa oloissa, päälleajo-oikeutta ei ollut kenelläkään.

Uimahallin saunan lauteet

Uudella Urjalan kaudellani, joka siis yhä jatkuu, parhaita ja
antoisimpia karjalaisuuden kohtaamispaikkoja oli uimahallin saunan
lauteet. Sauna nyt ylipäätään on hyvä paikka, mutta uimahallin saunan
teki erityisen mukavaksi se, että siellä kohtasi parhaat
tarinaniskijät, joista useimmat olivat karjalan heimoa. Tällä kohtaa
on pakko puhua menneessä aikamuodossa: uimahallia ei ole, tuskin
tuleekaan ja myös monet tarinaniskijät ovat siirtyneet manan majoille.
Uimahallin sauna saattoi olla niitä viimeisiä linnakkeita, jossa
arkioloissa vielä 2000-luvullakin kohtasi 'ukkoloi jotka haastoit'.

Mitä kaiho on?

Jos meissä perusurjalalaisissa on vielä joitakin, jotka epäilevät
Karjalan kunnaiden ainutlaatuisuutta, pitävät karjalaisten kertomuksia
taakse jätetystä elämästä kaunisteltuna aika kultaa muistot -ilmiönä,
heille minä suosittelen keväistä retkeä vaikka Vuoksen rannalle
esimerkiksi Sinikka Uosukaisen matkassa. Kyllä siellä käki kukkuu ja
kevät on - ihan ainutlaatuisella tavalla. Käynti kotiseuturetkeläisten
mukana Karjalassa kuuluu jokaiselle, joka tähän mennessä ei ole
ymmärtänyt mitä kaiho on.

Siirtolaisuus oli Urjalalle aikansa menestystekijä. Sisäänpäin
kääntynyt ja itseensä käpertynyt väestö tarvitsi avautumista ja
virikkeitä sekä uutta verta ja tiedon siitä, että maailma ei ole
ikuisesti sama. Tämäkään muutos ei kuitenkaan kanna loputtomiin, mutta
jokainen menestystekijä, nykyinen tai mennyt, on syytä pitää kaverina
ja mukaan kannattaa ottaa kaverinkin kaveri.

 


 

 

 

 

 

Olen neljäsosalta karjalainen ja ylpeä siitä, sanoi Heidi Koivula.

 

Tähän on tulossa Heidi Koivulan puhe